Uusia haaveita

Noniin, verikokeista ja papasta selvitty kunnialla läpi. Kaikki oli kunnossa, hormoonit tasapainossa ja veriarvot todella hyvä. Ainut vain, että yhden verikokeen joudun vielä käydä ottamassa sillä se otettiin puolessavälissä kiertoa, eli juuri ovulaation aikoihin jolloin tulos ei ole luotettava. Verikoe kuuluisi siis ottaa 7 päivää ennen kuukautisia, eli tämä siis tarkoittaa sitä, että seuraavan kerran menen verikokeeseen 3 viikon päästä, sillä menkat alkoi täällä eilen, juuri ajallaan. Mulle jäi vähän epäselväksi, että mikä verikoe se on, koska lääkäri oli ulkomaalainen ja puhelimessa kun hän minulle nämä ilmoitti, niin puheesta ei oikein saanut selvää. Mutta ehkä se sitten siellä labrassa selviää.

Lääkäri myös kysyi miehen spermanäytteestä, tuota juu, sitä ei ole vieläkään otettu. Ilman miehen spermanäyte analyysiä lähetettä lapsettomuuspolille ei saada. Mutta tämäkin onneksi hoituu kyllä ihan Lahdessa, vaikka toisin luultiin. Eli siis yksityiset lääkäriasemat kyllä ottavat näitä näytteitä täälläkin. 

Mä olen jotenkin jo alkanut heittämään rukkasia nurkkaan tämän koko lapsiasian suhteen, en enää ole jaksanut stressata asiasta, koska itsehän ei voi näihin asioihin mitenkään vaikuttaa. Mutta en kuitenkaan usko, että tämä olisi mitenkään tarkoitettua meidän kohdalle. Sattuu vaan olemaan huonotuuri tämän suhteen. 

Onneksi olenkin nyt saanut muuta mietittävää tähän syksyn pimeyteen, nimittäin asunnon etsiminen! Tykkään meidän nykyisestä asunnosta ihan hirveästi, hyvällä paikalla lähellä kesustaa ja edullinen vuokra. Mutta silti sitä jotenkin kaipaa jo isompaa asuntoa, omaa saunaa, vierashuonetta ja ennenkaikkea isoa keittiötä! Ainut vain, että tuo lainan saaminen on nykypäivänä niin kauhean vaiketa tälläisille kädestä suuhun-eläjille. Eli ei, meillä ei siis ole säästön säästöä kummallakaan.  

Nyt kyllä vähän poikkesi aiheesta tämä postaus, sillä olen lähinnä tarkoittanut koko blogin vaan tämän projektin tiimoille, mutta välillä kiva avata sydäntä muistakin asioista :) 

Onko näin oikeasti tarkoitettu?

Mua ahdistaa ihan kamalasti lause "Ehkä sitä ei nyt vain ole tarkoitettu tähän hetkeen". 
Onko Jumala oikeasti, muka niin ilkeä ja julma, että antaisi toisten kärsiä lapsettomuuden takia? Vaikka en täysi uskovainen olekkaan, en silti usko, että Jumala voisi oikeasti olla niin julma. Eräs työkaverini kuitenkin sanoi minulle, että nämä ovat vaan niitä ihmiselon alamäkiä. Jumalalla tuskin on tämän kanssa mitään tekemistä. Sitäpaitsi sehän on maailman luonnollisin asia ja jokaisen naisen/miehen oikeus, tulla vanhemmaksi.

Mä olen tämän meidän projektin aikana nyt kuullu liikaa sanaa tarkoitettu. Että meille ei olisi nyt juuri tähän hetkeen tarkoitettu sitä lasta, että sen lapsen ei juuri nyt kuuluisi syntyä meidän elämään, että meidän ei juuri nyt kuuluisi tulla vanhemmiksi. Miksi? Miksi joku ajattelee näin? Meillä on ihan loistava parisuhde, vaikka siinäkin on ollut niitä ylä- ja alamäkiä, mutta silti me ollaan onnellisia juuri tässä meidän suhteessa. Ja ainut asia mikä enää täydentäisi meitä kahta, olisi vauva. 

Mulla on tämä asia pyörinyt nyt todella pitkään mun pääkopassa. Ja tällä hetkellä olen myös yli viikon mittaisella sairaslomalla sen takia, että olen henkisesti ihan hajalla tästä asiasta, lapsettomuudesta. Mutta kukapa nainen ei olisi. Mutta ehkäpä tätä kaikkea ei voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen ihminen joka on käynyt läpi sen saman. Tai joka kärsii siitä edelleenkin. Olen myös miettinyt sitä, että kuinka kestän tän kaiken jos tätä kestää vaikka vielä monta vuotta eteenpäin. 
Onneksi meillä ei enää ole kuin viikko niihin tutkimuksiin, jolloin toivon tämän kauhean stressinkin laantuvan. Kaikista pahinta tässä odottelussa on se epätietoisuus siitä, että onko meissä vikaa vai kestääkö meillä se haikaran tuloa muita kauemmin. Viikon päästä ollaan onneksi viisampia, niinkuin minun oma mies näillä sanoin mua lohduttaa. 

Ja viime perjantaina tosiaan alkoi taas uusi kierto, nyt siis mennään jo 14 yrityskierroksessa.

Saanko olla surullinen?

Eilen sain kuulla, että meillä töissä eräs työkaveri on raskaana. Samantien asian kuultua juoksin pukuhuoneisiin ja itkin taukoamatta noin puolituntia. Saanko siis olla surullinen toisen onnen puolesta? 
Musta tuntui niin pahalta, kuin sydän ois revitty irti rinnasta. Olisin vain halunnut lähteä kotiin itkemään ja painautua peiton alle koko loppupäiväksi. Joudun tsemppaamaan itseäni todella paljon töissä ja muutenkin vapaa-ajalla. Ja välillä jopa tuntuu siltä, että ihmiset ovat kyllästyneitä tähän mun jatkuvaan vatvomiseen tästä asiasta. Kotona ollessa saatankin sitte itkeä paljon yksikseni ja miettiä, miksi se haikara ei koskaan tule meidän luokse, onko se unohtanut meidät? 
Viime yönäkin heräsin vessaan puoli 4 aikoihin enkä enää saanut nukuttua, aloin miettimään asioita (kyllä, tätä kyseistä työkaveria) ja itkin vain sängyssä, kunnes itku alkoi olla niin voimakasta, että ajattelin toisen parhaaksi siirtyä sohvalle. Mutta onneksi on niin rakastava ja huolehtivainen mies rinnalla, että hän nukkui sohvalla kanssani. 
Musta tuntuu niin väärältä, että meillä on kaikki kunnossa parisuhteessa, ollaan selvitty kovistakin ajoista ja tuntuu, että meidän suhde on vaan vahvistunut vuosien myötä, niin miksi me ei voida saada sitä puutuvaa palasta elämään? Tällä hetkellä tuntuu, että se on ainut asia mitä elämääni kaipaan. Miksi meidän annetaan odottaa, miksi meillä kaikki ei ole käynyt yhtä nopeasti kuin muilla? 

Onneksi enää reilu viikko ja sitten päästään niihin tutkimuksiin, vaikka mua kyllä pelottaa ihan kamalasti, että mitä siellä on vastassa. 
Ja kaikenhuipuksi mulla alkaa menkat ihan näinä päivinä. Vaikka plussaa siinä on se, että ne ovat onneksi säännölliset. 

Kuulumisia..

Ajattelin tulla kirjottelemaan kuulumisia näin pitkän ajan jälkeen. 

Elikkäs, meillä ei ole vieläkään tärpännyt ja tuntuu, että sitä tärppiä ei tule koskaan. Mutta huojentavaa on nyt se, että meillä on noin 3 viikon päästä ensimmäinen aika lapsettomuustutkimuksiin kunnalliselle. 

Vähän hirvittää, että mitä on vastassa ja mitä kaikkea siellä selviää/selvitetään.

Oon ollut tosi herkillä koko viime viikon ja tuntuu, että en mitään muuta tehnyt kun itkenyt. 

Tosiaan elokuussa tuli nyt sitten se vuos yritystä täyteen, jotenka sen takia jo uskallettiin hakea noihin tutkimuksiin. Onneksi mies on ihan yhtäläillä lähdössä mukaan tähän tutkimusprojektiin, niinkuin minäkin. Vaikka aluksi pelkäsin, että kuinka hän "uskaltaa" mennä tutkittavaksi, vaikka todellisuudessahan hän ei kai edes tiedä mitä kaikkea siellä käydään, niinkuin en minäkään :D ja ehkä ihan hyvä niin, siellähän se sitten selviää.

Raskainta tän vuoden ajan on ollut se, että jatkuvasti saa facebookista lukea kuinka kaverit pamahtelevat raskaaksi ja saavat vauvat ihan pian. Hyvällä ystävälläni on 2kk päästä laskettuaika, mutta vauva saattaa syntyä jo aikasemmin. Sitä jännittäen, sieltä tupsahtaa meille sitten kummipoika :)

Näihin tunnelmiin tällä kertaa ja yritän muistaa päivittää blogia useammin kuin aiemmin, vaikka tuntuu, että täällä ei ole ollut kuin itkun täyteisiä postauksia koko blogi täynnä. 

Täällä alkaa taas olee tunteet ja ärsykkeet pinnassa, että se on varmaan kohta taas kuukautisten paikka.. Viimeksihän ne tosiaan oli sen viikon myöhässä, milloin elättelin jo toivoa pienestä nyytistä ens tammikuulle.. Tuntuu, että mä en saa koskaan kokea sitä raskauden onnea ja hehkua. Ehkä meille ei ole tarkoitettu lasta. Tänään on vaan sellainen päivä, että voisi itkeä kaikesta. En vaan jaksa, se kuluttaa liikaa energiaa. 

Ehkä se on vaan kohta varattava aika niihin lapsettomuusjuttuihin. Se vaan tuntuu jotenkin niin isolta kynnykseltä. Sillon tuntee itsensä epäonnistuneeksi, ei lastenteon pitäisi olla vaikeeta, sen pitäisi olla luonnollista ja helppoa. Mutta onneksi mä en ole silloin ainut tutkittava, vaan myös toinen osapuolikin. Kaikista eniten pelottaa, että sieltä löytyy joku vika. Mutta nykypäivänä kaikki on "hoidettavissa" tai ainakin lapsi on mahdollista saada. Mutta, ehkä tää kaikki vielä iloksi muuttuu. 

Pettymyksiä toisen perään.

Sieltähän ne kuukautiset taas perjantaina tuli. Viikon myöhässä. Mutta eihän ne koskaan jätä tulematta! Eihän sitä toista viivaa tule koskaan siihen testiin, vaikka kuinka siihen pissailee.. Oon niin väsynyt. Jotenki mulla oli jo toivoa, että joko nyt, kun ei ne kuukautiset koskaan ole myöhässä, mutta ei. 
Kai se on taas vaan ensi kuussa petyttävä uudestaan. Voi niitä onnellisia ketkä tulevat "vahingosta" raskaaksi. 

Uusi viikko, uusi kierto, uusi yritys.

Tosiaan viime pe alkoi ne menkat ja näin ollen lähti myös yrityskierros/kuukaus 9 käyntiin.. Hullua, aika mennyt tosi nopeesti, mutta silti tuntuu, että mitään ei ole tapahtunut.. No eipä olekaan..

Nyt mun on vaan kertakaikkiaan saatava ajatukset jonnekin muualle tästä yrittämisestä/lapsesta.. Vaikka ylihuomenna lähtee soitto meidän kunnan äitiysneuvolaan jota kautta toivottavasti pääsisi edes jonkinmoisiin tutkimuksiin, myös mies.. Mulla alkaa menee hermo tähän epätietoisuuteen, että onko jommassakummassa oikeasti jotain vikaa.. Sillä kuitenkin seksi yritetään painottaa sinne kierron puoliväliin, ovulaation aikoihin. Mutta silti mitään tulosta ei ole tapahtunut, turhauttavaa. Ja sen verran on alkanut omaa kroppaa tuntemaan, että tietää millon se suurinpiirtein on.. Mutta meinaan nyt kuitenkin edes tästä kierrosta testauttaa, niin saa sitten edes varmuuden siitä, että se ovulaatio sitten kuitenkin tapahtuu. 

Eilen selailin nettiä ja lueskelin kaikenlaista lapsettomuuteen liittyvää. Silmiin osui kirjotus joltain lapsettomuutta käsittelevältä sivulta jossa kirjotettiin, että lapsettomuudesta puhutaan vasta sitten, kun yritystä on takana yli vuosi tuloksetta. Mä toivon, että meistä ei tarvitse puhua lapsettomina, vaikka välillä tuntuu, että siltä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan. Pidetään nyt vaan kaikki peukalot ja varpaat ristissä, että pian kävisi se tärppi! 

Kp 1, niinkun joka kuukaus..

Mä alan olee tosi väsynyt tähän yrittämiseen. Joka kuukausi saan pettyä. Hormoonit ei auttanut, seksin harrastaminen ei auta. Onko meissä oikeesti jotain vikaa? Millon on meidän vuoro olla onnellisia? Millon on meidän vuoro olla perhe?
Välillä musta jopa tuntuu, että mies ei ymmärrä kuinka paljon mä haluan tätä asiaa ja kuinka paljon se merkitsee mulle.. Millään muulla ei oo niin paljon väliä, kun sillä, että meistä tulee perhe. Mutta tuleeko meistä sitä ikinä? En tiedä, en enää jaksa miettiä sitä asiaa. Haluun vaan olla onnellinen. 

4 kuukautta olis vielä odotettava, jotta pääsee kunnalliseen lapsettomuustutkimuksiin. Se tuntuu ihan liian pitkältä ajalta. Haluan vaan tän kaiken pois mun mielestä. Mä en enää tiedä jaksanko tätä ollenkaan. Jos vain lopettais koko yrittämisen ja hommais vaan sen ehkäsyn, vaikka ilman sitäkin meiän seksi näköjään on suojattua, vauvoilta. Ehkä meidän on vaan tarkotettu olemaan kahdestaan? 

Huhtikuun ensimmäinen

Niin se on taas kuukausi vaihtunu ja kohti kevättä mennään, ihanaa! 
Tänään oon taas käyny läpi näitä mun ajatuksia mitkä pyörii aina sillontällön mielessä, välillä vähän useemmin ja välillä vähän vähemmän.. 

Tänään mulla oli sellanen fiilis, että en kohta kuulu näihin perheellisiin "piireihin". Välillä musta tuntuu siltä, että mun kanssa ei haluta puhua jostain asiasta, koska enhän mä voi ymmärtää, enhän mä ole äiti.. Mä en tajua miks mä ajattelen näin, koska tiedän, että mun hyvä ystävä voi puhua mun kanssa ihan mistä vaan, vauvan pyllynpesuista oman seksielämän väliltä. Mutta joskus musta vaan tuntuu siltä, että ihmiset ajattelee, että en voi ymmärtää jotain asiaa koska mulla ei ole lasta, enkä ole äiti.. 

Juu näinhän se varmaan on, mutta kukaan ei myöskään ymmärrä, että kuinka paljon haluan olla äiti ja alan turhautumaan siihen ajatukseen, että ehkä musta ei sitä tule vielä moneen vuoteen.. Alan olla niin poikki tähän kaikkeen yrittämiseen ja ainaiseen pettymiseen kuukautisten alettua. Yritän kuitenkin mennä positiivisella asenteella eteenpäin kohti kesää ja ehkä sinä aikana unohdan osan näistä ajatuksista..

Ajatuksia..

Ihania asioita on tapahtunut viime viikkoina.. Moni ystävä on saanut vauvoja, jee! Vauvat on ihania ja ihaninta on se vastasyntyneen vauvan tuoksu.
Oon ollut tosi iloinen jokaisen puolesta, mutta silti omaa mieltä alkaa painamaan kun ei sitä omaa kääröä vaan kuulu missään.. 
Mulla oli tosi monta viikkoa, etten edes ajatellut koko asiaa, mutta sitten kun ne toisten vauvat syntyy.. Se saa taas mun ajatukset siihen vauvaan.

Silti yritän olla liikaa stressaamatta asiaa, mutta se on vaan helpommin sanottu kun tehty. Mut onneks olen taas alottanut jonkin sortin terveellisemmän elämän, treenaan ja syön paremmin. Herkkuja ei kuukauteen, eikä alkoholia. 
Ehkä se pieni käärö vielä joskus meillekkin suodaan, mutta tuntuu vaan niin kamalalta tämä odottaminen.. Helpompaa olis jos sellainen tapahtuis "vahingossa", eli ei lapsenteko mielessä.. Naisen mieli on niin kiero, aina ne ajatukset menee sinne mihin ei halua.

Tässä just laskeskelin, että huhtikuussa yritystä on takana jo 8kk, niin kauan. Ja se kaikki aika on mennyt näin nopeesti.. Jos olisin sillon heti raskautunu, niin meillä olis jo kohta se pieni nyytti.. Mutta ei pidä turhaan miettiä, onhan tässä vielä vuosia aikaa, vaikka en kyllä tiedä, että kuinka kauan se omaa pää sitten kestää pitkään odottelua. 

Näihin tunnelmiin, ehkä se meilläkin vielä aurinko paistaa risukasaan.. 

Jahas.. Kuukausikin vaihtunut ja kauheesti en saanut postauksia aikaseksi. 
No eipä tässä nyt ole kauheesti edes mitään uutta ollutkaan.. Edelleen samalla kaavalla mennään, ei siis plussaa edellisestäkään kierrosta.. Ensi kierron pitäisi alkaa ensi viikolla ja silloin on myös meidän miniloma ulkomailla, jänskää! 

Mä aina yritän uskotella itelleni, että en ajattele tätä lapsiasiaa ollenkaan.. Että niin se ainakin sitten tärppää.. Mutta miten mä voin olla ajattelematta sitä, kun sitä on halunnut niin kauan ja kun sen aika vihdoin koittaa niin sillon sitä vasta ajatteleekin.. Joskus mä vaan toivon, että olis käynyt iloinen vahinko. Vaikka aina sanon, että vahinkoja ei satu.. Mutta ei tää yrittäminenkään kivaa ole, kun saa joka kuukausi pettyä. 
Mutta ehkä se sitten joskus tärppää..? 

Nyt mua on kuitenkin helpottanut se, että ei oo tarvinnut enää syödä hormooneja.. Jotenka en oo enää edes oikein kartalla mun kierrosta tai olen kyllä, mutta en just päivälleen ja hyvä niin, koska olin jotenki niin stressaantunut ku tiesin sen mun kierron niin tarkalleen.. 
Ja tietysti myös ne järkyttävät mielialan vaihtelut mitkä niistä tuli.. En halua niitä enää ikinä! 

Mut nyt on hyvä lopetella tämä ilta näihin ajatuksiin.. 

Mietiskelyä

Noniin, josko olis aika vaikka ensimmäisen postauksen.

Oon tosiaan nyt syönyt viimeisen kuurin Teroja loppuun ja niin herkillä oon ollut, että en varmaan koskaan enää tuu niitä ottamaan. Pienetki asiat sai mut itkemään ja sitä itkua oli tosi vaikea pidätellä.

Eli ne menkat sieltä kohta siis lultavasti taas alkaa. Oon aina siinä toivossa, että ne tulee niin en sitten ainakaan tuu pettymään. 

Musta tuntuu, että mä olen meidän suhteessa se ainut joka tätä asiaa haluaa, vaikka kyllä mies väittää itsekkin sitä plussaa siihen testiin odottavansa. Mutta ehkä miehille se lapsen odottaminen ei ole kuitenkaan se pääjuttu tässä projektissa, vaan sen tekeminen. Näin mä sen ajattelen. Tosin en väitä, ettenkö itse nauttisi siitä tekemisestä, mutta enemmän odotan sitä kuukautisten pois jäämistä ja plussaa siihen testiin. Noh, ehkä sekin päivä vielä joskus tulee. 

Oon vaan jotenkin niin turhautunut tähän kaikkeen. Tää on asia mitä oon halunnut monta vuotta ja nyt kun ois aika, niin ei ole tullakseen, oon niin väsynyt kaikkeen. Välillä tekis mieli laittaa pillit pussiin ja lopettaa koko yrittäminen, silleenhän se yleensä toimii..? 

Ja eniten ehkä harmittaa nämä kaikki "vahinkoraskaudet", ihmiset jotka saa lapsia niitä suunnittelematta. Vaikka iloinen olen jokaisesta raskaudesta ja maailmaan syntyvästä vauvasta. 

Ja ainiin, huomenna olen menossa moikkaamaan mun yhtä ystävää ja hänen muutaman kuukauden ikäistä poikavauvaa Vantaalle. Siinä se vapaapäivä sitten varmaan meneekin. 

Vauvat vaan on niin ihania, ei mulla muuta. Tämä teksti on hyvä lopettaa näihin mietiskelyihin :-)