Onko näin oikeasti tarkoitettu?

Mua ahdistaa ihan kamalasti lause "Ehkä sitä ei nyt vain ole tarkoitettu tähän hetkeen". 
Onko Jumala oikeasti, muka niin ilkeä ja julma, että antaisi toisten kärsiä lapsettomuuden takia? Vaikka en täysi uskovainen olekkaan, en silti usko, että Jumala voisi oikeasti olla niin julma. Eräs työkaverini kuitenkin sanoi minulle, että nämä ovat vaan niitä ihmiselon alamäkiä. Jumalalla tuskin on tämän kanssa mitään tekemistä. Sitäpaitsi sehän on maailman luonnollisin asia ja jokaisen naisen/miehen oikeus, tulla vanhemmaksi.

Mä olen tämän meidän projektin aikana nyt kuullu liikaa sanaa tarkoitettu. Että meille ei olisi nyt juuri tähän hetkeen tarkoitettu sitä lasta, että sen lapsen ei juuri nyt kuuluisi syntyä meidän elämään, että meidän ei juuri nyt kuuluisi tulla vanhemmiksi. Miksi? Miksi joku ajattelee näin? Meillä on ihan loistava parisuhde, vaikka siinäkin on ollut niitä ylä- ja alamäkiä, mutta silti me ollaan onnellisia juuri tässä meidän suhteessa. Ja ainut asia mikä enää täydentäisi meitä kahta, olisi vauva. 

Mulla on tämä asia pyörinyt nyt todella pitkään mun pääkopassa. Ja tällä hetkellä olen myös yli viikon mittaisella sairaslomalla sen takia, että olen henkisesti ihan hajalla tästä asiasta, lapsettomuudesta. Mutta kukapa nainen ei olisi. Mutta ehkäpä tätä kaikkea ei voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen ihminen joka on käynyt läpi sen saman. Tai joka kärsii siitä edelleenkin. Olen myös miettinyt sitä, että kuinka kestän tän kaiken jos tätä kestää vaikka vielä monta vuotta eteenpäin. 
Onneksi meillä ei enää ole kuin viikko niihin tutkimuksiin, jolloin toivon tämän kauhean stressinkin laantuvan. Kaikista pahinta tässä odottelussa on se epätietoisuus siitä, että onko meissä vikaa vai kestääkö meillä se haikaran tuloa muita kauemmin. Viikon päästä ollaan onneksi viisampia, niinkuin minun oma mies näillä sanoin mua lohduttaa. 

Ja viime perjantaina tosiaan alkoi taas uusi kierto, nyt siis mennään jo 14 yrityskierroksessa.

Saanko olla surullinen?

Eilen sain kuulla, että meillä töissä eräs työkaveri on raskaana. Samantien asian kuultua juoksin pukuhuoneisiin ja itkin taukoamatta noin puolituntia. Saanko siis olla surullinen toisen onnen puolesta? 
Musta tuntui niin pahalta, kuin sydän ois revitty irti rinnasta. Olisin vain halunnut lähteä kotiin itkemään ja painautua peiton alle koko loppupäiväksi. Joudun tsemppaamaan itseäni todella paljon töissä ja muutenkin vapaa-ajalla. Ja välillä jopa tuntuu siltä, että ihmiset ovat kyllästyneitä tähän mun jatkuvaan vatvomiseen tästä asiasta. Kotona ollessa saatankin sitte itkeä paljon yksikseni ja miettiä, miksi se haikara ei koskaan tule meidän luokse, onko se unohtanut meidät? 
Viime yönäkin heräsin vessaan puoli 4 aikoihin enkä enää saanut nukuttua, aloin miettimään asioita (kyllä, tätä kyseistä työkaveria) ja itkin vain sängyssä, kunnes itku alkoi olla niin voimakasta, että ajattelin toisen parhaaksi siirtyä sohvalle. Mutta onneksi on niin rakastava ja huolehtivainen mies rinnalla, että hän nukkui sohvalla kanssani. 
Musta tuntuu niin väärältä, että meillä on kaikki kunnossa parisuhteessa, ollaan selvitty kovistakin ajoista ja tuntuu, että meidän suhde on vaan vahvistunut vuosien myötä, niin miksi me ei voida saada sitä puutuvaa palasta elämään? Tällä hetkellä tuntuu, että se on ainut asia mitä elämääni kaipaan. Miksi meidän annetaan odottaa, miksi meillä kaikki ei ole käynyt yhtä nopeasti kuin muilla? 

Onneksi enää reilu viikko ja sitten päästään niihin tutkimuksiin, vaikka mua kyllä pelottaa ihan kamalasti, että mitä siellä on vastassa. 
Ja kaikenhuipuksi mulla alkaa menkat ihan näinä päivinä. Vaikka plussaa siinä on se, että ne ovat onneksi säännölliset.