Eilen sain kuulla, että meillä töissä eräs työkaveri on raskaana. Samantien asian kuultua juoksin pukuhuoneisiin ja itkin taukoamatta noin puolituntia. Saanko siis olla surullinen toisen onnen puolesta?
Musta tuntui niin pahalta, kuin sydän ois revitty irti rinnasta. Olisin vain halunnut lähteä kotiin itkemään ja painautua peiton alle koko loppupäiväksi. Joudun tsemppaamaan itseäni todella paljon töissä ja muutenkin vapaa-ajalla. Ja välillä jopa tuntuu siltä, että ihmiset ovat kyllästyneitä tähän mun jatkuvaan vatvomiseen tästä asiasta. Kotona ollessa saatankin sitte itkeä paljon yksikseni ja miettiä, miksi se haikara ei koskaan tule meidän luokse, onko se unohtanut meidät?
Viime yönäkin heräsin vessaan puoli 4 aikoihin enkä enää saanut nukuttua, aloin miettimään asioita (kyllä, tätä kyseistä työkaveria) ja itkin vain sängyssä, kunnes itku alkoi olla niin voimakasta, että ajattelin toisen parhaaksi siirtyä sohvalle. Mutta onneksi on niin rakastava ja huolehtivainen mies rinnalla, että hän nukkui sohvalla kanssani.
Musta tuntuu niin väärältä, että meillä on kaikki kunnossa parisuhteessa, ollaan selvitty kovistakin ajoista ja tuntuu, että meidän suhde on vaan vahvistunut vuosien myötä, niin miksi me ei voida saada sitä puutuvaa palasta elämään? Tällä hetkellä tuntuu, että se on ainut asia mitä elämääni kaipaan. Miksi meidän annetaan odottaa, miksi meillä kaikki ei ole käynyt yhtä nopeasti kuin muilla?
Onneksi enää reilu viikko ja sitten päästään niihin tutkimuksiin, vaikka mua kyllä pelottaa ihan kamalasti, että mitä siellä on vastassa.
Ja kaikenhuipuksi mulla alkaa menkat ihan näinä päivinä. Vaikka plussaa siinä on se, että ne ovat onneksi säännölliset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti