Saanko olla surullinen?

Eilen sain kuulla, että meillä töissä eräs työkaveri on raskaana. Samantien asian kuultua juoksin pukuhuoneisiin ja itkin taukoamatta noin puolituntia. Saanko siis olla surullinen toisen onnen puolesta? 
Musta tuntui niin pahalta, kuin sydän ois revitty irti rinnasta. Olisin vain halunnut lähteä kotiin itkemään ja painautua peiton alle koko loppupäiväksi. Joudun tsemppaamaan itseäni todella paljon töissä ja muutenkin vapaa-ajalla. Ja välillä jopa tuntuu siltä, että ihmiset ovat kyllästyneitä tähän mun jatkuvaan vatvomiseen tästä asiasta. Kotona ollessa saatankin sitte itkeä paljon yksikseni ja miettiä, miksi se haikara ei koskaan tule meidän luokse, onko se unohtanut meidät? 
Viime yönäkin heräsin vessaan puoli 4 aikoihin enkä enää saanut nukuttua, aloin miettimään asioita (kyllä, tätä kyseistä työkaveria) ja itkin vain sängyssä, kunnes itku alkoi olla niin voimakasta, että ajattelin toisen parhaaksi siirtyä sohvalle. Mutta onneksi on niin rakastava ja huolehtivainen mies rinnalla, että hän nukkui sohvalla kanssani. 
Musta tuntuu niin väärältä, että meillä on kaikki kunnossa parisuhteessa, ollaan selvitty kovistakin ajoista ja tuntuu, että meidän suhde on vaan vahvistunut vuosien myötä, niin miksi me ei voida saada sitä puutuvaa palasta elämään? Tällä hetkellä tuntuu, että se on ainut asia mitä elämääni kaipaan. Miksi meidän annetaan odottaa, miksi meillä kaikki ei ole käynyt yhtä nopeasti kuin muilla? 

Onneksi enää reilu viikko ja sitten päästään niihin tutkimuksiin, vaikka mua kyllä pelottaa ihan kamalasti, että mitä siellä on vastassa. 
Ja kaikenhuipuksi mulla alkaa menkat ihan näinä päivinä. Vaikka plussaa siinä on se, että ne ovat onneksi säännölliset. 

Kuulumisia..

Ajattelin tulla kirjottelemaan kuulumisia näin pitkän ajan jälkeen. 

Elikkäs, meillä ei ole vieläkään tärpännyt ja tuntuu, että sitä tärppiä ei tule koskaan. Mutta huojentavaa on nyt se, että meillä on noin 3 viikon päästä ensimmäinen aika lapsettomuustutkimuksiin kunnalliselle. 

Vähän hirvittää, että mitä on vastassa ja mitä kaikkea siellä selviää/selvitetään.

Oon ollut tosi herkillä koko viime viikon ja tuntuu, että en mitään muuta tehnyt kun itkenyt. 

Tosiaan elokuussa tuli nyt sitten se vuos yritystä täyteen, jotenka sen takia jo uskallettiin hakea noihin tutkimuksiin. Onneksi mies on ihan yhtäläillä lähdössä mukaan tähän tutkimusprojektiin, niinkuin minäkin. Vaikka aluksi pelkäsin, että kuinka hän "uskaltaa" mennä tutkittavaksi, vaikka todellisuudessahan hän ei kai edes tiedä mitä kaikkea siellä käydään, niinkuin en minäkään :D ja ehkä ihan hyvä niin, siellähän se sitten selviää.

Raskainta tän vuoden ajan on ollut se, että jatkuvasti saa facebookista lukea kuinka kaverit pamahtelevat raskaaksi ja saavat vauvat ihan pian. Hyvällä ystävälläni on 2kk päästä laskettuaika, mutta vauva saattaa syntyä jo aikasemmin. Sitä jännittäen, sieltä tupsahtaa meille sitten kummipoika :)

Näihin tunnelmiin tällä kertaa ja yritän muistaa päivittää blogia useammin kuin aiemmin, vaikka tuntuu, että täällä ei ole ollut kuin itkun täyteisiä postauksia koko blogi täynnä. 

Täällä alkaa taas olee tunteet ja ärsykkeet pinnassa, että se on varmaan kohta taas kuukautisten paikka.. Viimeksihän ne tosiaan oli sen viikon myöhässä, milloin elättelin jo toivoa pienestä nyytistä ens tammikuulle.. Tuntuu, että mä en saa koskaan kokea sitä raskauden onnea ja hehkua. Ehkä meille ei ole tarkoitettu lasta. Tänään on vaan sellainen päivä, että voisi itkeä kaikesta. En vaan jaksa, se kuluttaa liikaa energiaa. 

Ehkä se on vaan kohta varattava aika niihin lapsettomuusjuttuihin. Se vaan tuntuu jotenkin niin isolta kynnykseltä. Sillon tuntee itsensä epäonnistuneeksi, ei lastenteon pitäisi olla vaikeeta, sen pitäisi olla luonnollista ja helppoa. Mutta onneksi mä en ole silloin ainut tutkittava, vaan myös toinen osapuolikin. Kaikista eniten pelottaa, että sieltä löytyy joku vika. Mutta nykypäivänä kaikki on "hoidettavissa" tai ainakin lapsi on mahdollista saada. Mutta, ehkä tää kaikki vielä iloksi muuttuu. 

Pettymyksiä toisen perään.

Sieltähän ne kuukautiset taas perjantaina tuli. Viikon myöhässä. Mutta eihän ne koskaan jätä tulematta! Eihän sitä toista viivaa tule koskaan siihen testiin, vaikka kuinka siihen pissailee.. Oon niin väsynyt. Jotenki mulla oli jo toivoa, että joko nyt, kun ei ne kuukautiset koskaan ole myöhässä, mutta ei. 
Kai se on taas vaan ensi kuussa petyttävä uudestaan. Voi niitä onnellisia ketkä tulevat "vahingosta" raskaaksi. 

Uusi viikko, uusi kierto, uusi yritys.

Tosiaan viime pe alkoi ne menkat ja näin ollen lähti myös yrityskierros/kuukaus 9 käyntiin.. Hullua, aika mennyt tosi nopeesti, mutta silti tuntuu, että mitään ei ole tapahtunut.. No eipä olekaan..

Nyt mun on vaan kertakaikkiaan saatava ajatukset jonnekin muualle tästä yrittämisestä/lapsesta.. Vaikka ylihuomenna lähtee soitto meidän kunnan äitiysneuvolaan jota kautta toivottavasti pääsisi edes jonkinmoisiin tutkimuksiin, myös mies.. Mulla alkaa menee hermo tähän epätietoisuuteen, että onko jommassakummassa oikeasti jotain vikaa.. Sillä kuitenkin seksi yritetään painottaa sinne kierron puoliväliin, ovulaation aikoihin. Mutta silti mitään tulosta ei ole tapahtunut, turhauttavaa. Ja sen verran on alkanut omaa kroppaa tuntemaan, että tietää millon se suurinpiirtein on.. Mutta meinaan nyt kuitenkin edes tästä kierrosta testauttaa, niin saa sitten edes varmuuden siitä, että se ovulaatio sitten kuitenkin tapahtuu. 

Eilen selailin nettiä ja lueskelin kaikenlaista lapsettomuuteen liittyvää. Silmiin osui kirjotus joltain lapsettomuutta käsittelevältä sivulta jossa kirjotettiin, että lapsettomuudesta puhutaan vasta sitten, kun yritystä on takana yli vuosi tuloksetta. Mä toivon, että meistä ei tarvitse puhua lapsettomina, vaikka välillä tuntuu, että siltä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan. Pidetään nyt vaan kaikki peukalot ja varpaat ristissä, että pian kävisi se tärppi! 

Kp 1, niinkun joka kuukaus..

Mä alan olee tosi väsynyt tähän yrittämiseen. Joka kuukausi saan pettyä. Hormoonit ei auttanut, seksin harrastaminen ei auta. Onko meissä oikeesti jotain vikaa? Millon on meidän vuoro olla onnellisia? Millon on meidän vuoro olla perhe?
Välillä musta jopa tuntuu, että mies ei ymmärrä kuinka paljon mä haluan tätä asiaa ja kuinka paljon se merkitsee mulle.. Millään muulla ei oo niin paljon väliä, kun sillä, että meistä tulee perhe. Mutta tuleeko meistä sitä ikinä? En tiedä, en enää jaksa miettiä sitä asiaa. Haluun vaan olla onnellinen. 

4 kuukautta olis vielä odotettava, jotta pääsee kunnalliseen lapsettomuustutkimuksiin. Se tuntuu ihan liian pitkältä ajalta. Haluan vaan tän kaiken pois mun mielestä. Mä en enää tiedä jaksanko tätä ollenkaan. Jos vain lopettais koko yrittämisen ja hommais vaan sen ehkäsyn, vaikka ilman sitäkin meiän seksi näköjään on suojattua, vauvoilta. Ehkä meidän on vaan tarkotettu olemaan kahdestaan? 

Huhtikuun ensimmäinen

Niin se on taas kuukausi vaihtunu ja kohti kevättä mennään, ihanaa! 
Tänään oon taas käyny läpi näitä mun ajatuksia mitkä pyörii aina sillontällön mielessä, välillä vähän useemmin ja välillä vähän vähemmän.. 

Tänään mulla oli sellanen fiilis, että en kohta kuulu näihin perheellisiin "piireihin". Välillä musta tuntuu siltä, että mun kanssa ei haluta puhua jostain asiasta, koska enhän mä voi ymmärtää, enhän mä ole äiti.. Mä en tajua miks mä ajattelen näin, koska tiedän, että mun hyvä ystävä voi puhua mun kanssa ihan mistä vaan, vauvan pyllynpesuista oman seksielämän väliltä. Mutta joskus musta vaan tuntuu siltä, että ihmiset ajattelee, että en voi ymmärtää jotain asiaa koska mulla ei ole lasta, enkä ole äiti.. 

Juu näinhän se varmaan on, mutta kukaan ei myöskään ymmärrä, että kuinka paljon haluan olla äiti ja alan turhautumaan siihen ajatukseen, että ehkä musta ei sitä tule vielä moneen vuoteen.. Alan olla niin poikki tähän kaikkeen yrittämiseen ja ainaiseen pettymiseen kuukautisten alettua. Yritän kuitenkin mennä positiivisella asenteella eteenpäin kohti kesää ja ehkä sinä aikana unohdan osan näistä ajatuksista..